Kukkulan kuningatar

Pääsiäisloman ja pitkän perjantain kunniaksi otimme väikkärintekijäkavereideni kanssa suunnaksi Mt Thomasin. Kyseinen nyppylä on korkeudeltaan 1023 metriä merenpinnasta ja sen rinteillä kasvaa pyökkimetsä. Huipulle ja sieltä alas pääsee kolmea eri reittiä, ja menomatkalle valitsimme pisimmän reitin. Kartan mukaan se nousee viereisen kukkulan laelle ja kiemurtelee pyökkien siimeksessä kohti Mt Thomasia. Paluureitiksi valikoitui laaksoreitti, joka niin ikään mutkittelee metsikössä. Kartassa oli maininta muutamasta joenylityksestä, joten päätimme, että mikäli joki olisi korkealla, olisi parempi kastella kengät vasta paluumatkalla. Kolmas ja lyhin reitti kulki pääasiassa istutetun mäntymetsän siimeksessä, eikä näin ollen tarjonnut mitään mielenkiintoista nähtävää.

Olimme katsoneet kartasta, että reitin korkeusero oli 700 metriä, mutta kartta ei kuitenkaan näyttänyt sitä, miten lyhyellä matkalla tuo nousu tapahtui. Ja voin kertoa, että kunto loppui kyllä kesken ja jos maisemat eivät olisi olleet niin huikeat, niin olisi kyllä päässyt itku, kun joka mutkan jälkeen polun suunta oli yhä ylöspäin. Mutta kuten sanottu, maisemat olivat ihan huikeat! Niin pyökkimetsässä kuin kukkulan laellakin. Metsässä oli liuta makomakoja (bellbird, Anthornis melanura, ääninäytteitä löytyy tämän linkin takaa) laulamassa, aurinko paistoi ja keli oli muutenkin täydellinen.

Kartta, nettisivu ja parkkipaikalla tapaamamme naisen vaellusopas antoivat kaikki ihan täysin eri ajat reiteille, joten lähtiessämme oli hieman arvoitus, miten kauan meiltä kestäisi päästä huipulle. Ja lopulta huipulle päästyämme näimme kyltin, jonka mukaan itse Mt Thomasille olisi ollut vielä tunnin kävely. Koska se huippu, jolla olimme, oli itse asiassa kymmenisen metriä korkeammalla, päätimme jatkaa matkaa takaisin alas. Ja ihan hyvä, että päätimme, sillä keikka Mt Thomasin huipulle olisi tuonut matkaan lisää varmaan pari tuntia, koska haluamamme polku alas lähti toisaalta.

Reitti alas oli vähintään yhtä jyrkkä ja raskas kuin tuloreittimmekin, mutta ei siinä auttanut muu, kuin jatkaa matkaa. Oli ollut pidempään kuivaa, joten laaksossa virtaava joki oli ehkä vähän yli metrin levyinen ja vain kymmenisen senttiä syvä. Lisäksi yli pääsi kiviä pitkin hyvin helposti.

Kaiken kaikkiaan hurjaan matkaamme meni lopulta kuutisen tuntia aikaa ja lopullinen taivallettu matka oli noin 12 km. Vaellusreitit oli merkitty vaikeustasolla “edistynyt”, eli saattaa olla, että seuraavaksi täytyy valita vähän helpompi reitti. Tai edes vähän pienempi korkeusero… Onneksi nyt on usaempi vapaapäivä edessä, sillä kroppa on vahvasti sitä mieltä, että urheilua tuli harrastettua.

Mukavaa pääsiäistä!